Pumpulienkeli.com

Enkelitarina

Kirjoittamani tarina siitä, miten loppukin voi joskus olla kaunis.

Minulla on jotenkin ollut ihmeellisen rauhallinen olo sunnuntain jälkeen. Siitä kaikesta jäi kuitenkin loppujen lopuksi hyvä mieli tai miten sen nyt sanoisi. Ehkä se joutui siitä, että kaikki kävi kuin sadussa...

Aika pian sen jälkeen kun ystävämme olivat sunnuntaina lähteneet, kävi Vanttu sievästi karsinaan makaamaan. Se nukkui rauhassa yli tunnin. Jossain vaiheessa Tuula lähti hakemaan lääkkeitä klinikaltaan Raisioista, ja ajateltiin että siihen asti kun Tuula tulee, saa Vanttu nukkua karsinassaan. Vähän ennen Tuulan tuloa Vanttu kuitenkin heräsi, nousi ylös ja alkoi selvästi odottaa. Otimme sen käytävälle, harjasimme viimeisen kerran ja laitoimme Vantulle sen rakkaan mustan villaloimen päälle.

Tuula saapui. Ulkona oli alkanut tuulla, myrsky oli nousemassa. Tuula halusi laittaa tallissa Vantulle kanyylin, jotta ei ulkona enää tarvitsisi palelevin sormin etsiä suonia. Vanttu seisoi kuin patsas käytävällä, vaikka vasta kolmas kanyyli saatiin paikalleen. Tuula vielä ompeli sen kahdella tikillä kiinni, ja Vanttu seisoi korvat pystyssä ja antoi Tuulan työskennellä rauhassa.

Lähdimme ulos. Normaalisti ei Vanttua olisi moisella ilmalla saanut tulemaan tallista ulos. Nyt se asteli päättäväisin askelin. Aina välillä se katseli sivuilleen, aivan kuin varmistaen seurasivatko äiti, isä ja Roosa mukana.

Hautapaikalla ladon ymärillä on kaikenlaista romua. Tavallisesti Vanttu olisi pelännyt niitä. Nyt se ei katsonut niitä ollenkaan, ei ihmetellyt edes märän maan hajua. Se katsoi kaukaisuuteen ja haisteli nousevaa myrskyä

Halusin olla mukana loppuun asti. Vanttu seisoi nätisti paikallaan, kun Tuula antoi ensin rauhoittavaa ja sitten nukutusaineita. Viimeisen nukutusaineruiskun jälkeen Vanttu katsoi minua suoraan silmiin, jotenkin iloisesti, rohkaisevasti. Se halusi kiittää siitä, että annoin sen mennä. Katse ei kestänyt kauaa, ehkä murto-osan sekunnista, ja sen jälkeen Vanttu oli mennyt. Maahan jäi vain kuoret, jolle Tuula antoi vielä sen viimeisen piikin. Meidän Vanttumme oli kuitenkin jo ehtinyt lähtenyt.

Olin miettinyt aamun aikana, että mahtaako sen oikeasti voida nähdä, milloin Vanttu lähtee. Vasta eilen sen ymmärsin, että sen lyhyen katseen kohtaamisen jälkeen oli Vanttumme vapaa; vapaa kivusta, vapaa lähtemään. En jäänyt katsomaan hautausta. Lähdimme Roosan kanssa kävelemään käsikynkkää tallille päin Vantun loimi harteillamme. Myrskyn keskellä meitä ei paleltanut, sillä Vantun loimi oli vielä lämmin.

Tuula oli kysynyt minulta moneen kertaan, että halusinko varmasti olla mukana loppuun saakka. Sanoin, että ehdottomasti haluan. Nyt olen onnellinen siitä, että katsoin Vantun tarinan loppuun asti. Halusin kertoa tämän kaiken sinulle, koska minuun se jotenkin teki vaikutuksen, miten vielä viimeisenä hetkenään Vanttu näytti itsestään uuden puolen. Vanttu oli ainutlaatuinen hevonen. Hevonen, joka antoi huolehtia itsestään, ja joka huolehti omistaan.

Kotisivuillemme Vanttu saa jäädä. Haluan, että kaikki sivuillamme käyvät voivat ihmetellä, miten niin ainutlaatuinen hevonen kuin Vanttu onkaan joskus voinut olla totta!

~Hilla~
25.11.2008

Takaisin


Webdesign Hilla 2013